Jäähyväiset

Hei!

Vielä ollaan elossa!  Vuosi on vierähtänyt nopeasti, ihan huomaamatta. En ole suoraan sanoen aina edes muistanut koko blogin olemassaoloa. Enkä kyllä ole stressiäkään ottanut siitä, etten ole kirjoittanut. Ei vain ole tuntunut tarpeelliselta kirjoittaa, ja elämä on niin sanotusti vienyt mennessään :)

Mutta, asiaan. 

Mieheni voi tällä hetkellä ihan hyvin, vaikka sairauden kanssa on menty laidasta laitaan. 

Lonkkaleikkauksen jälkeen mies toipui täysin, ja kuntoutui taas käveleväksi. Kuluneena keväänä käveli ihan vain pelkän kävelykepin kanssa, ja elämä alkoi palata hiljalleen kahden vuoden takaisiin uomiinsa (vaikka syöpä mukana aina kulkeekin). Heinäkuussa mies sairastui keuhkokuumeeseen juuri toisen hääpäivämme alla, ja hääpäivä vietettiinkin rauhallisissa merkeissä ihan vaan kotosalla sylikkäin, kuohuvaa siemaillen ja brunssista nauttien <3 

Samoihin aikoihin mieheni  niskat/pää lakkasi kääntymästä ja jumiutui. Sitten tuli kipuja rintalastan alueelle. Kahden viikon sairaalajakson jälkeen selvisi, että sairaus oli edennyt luustossa -aiheuttanut murtumia ja selkänikamien luhistumia (sama paikka, jossa aikoinaan oli pesäke, joka vei kävelykyvyn, oli jälleen uusi pesäke). Myös PSA-arvo oli kohonnut. Lääkäri teki päätöksen aloittaa sytostaattihoidot uudelleen, tällä kertaa toisella lääkkeellä. Myös jo leikattu oikea jalka alkoi kipuilla, ja muutama viikko sitten kipu vei mieheni sitten kuitenkin takaisin pyörätuoliin, koska oikealla jalalla on murtumaepäilyn takia varauskielto, Kamala pettymys, mutta onneksi meillä on jo kokemusta elämästä pyörätuolin kanssa :)  Pääasia, että mies voi hyvin <3

Tällä tiellä ollaan. Kolmas kierros syöpää vastaan on käynnissä, ja tällä hetkellä tuntuu siltä, että parempaan päin ollaan menossa. Hoidot näyttävät tehonneen ja miehen kunto on  kohentunut (vaikkei liikuntavaikeuksien lisäksi vointi muuten huono ole ollutkaan :) )

Mun taistelija <3

Mitä minuun tulee, niin olen aloittanut opintoni uudelleen kahden vuoden tauon jälkeen!  Ja täytyy sanoa, että tuntuupa hyvältä olla taas takaisin koulun penkillä ja "ruokkia" aivonystyröitä. Mä ajattelin, että olen jo kaiken unohtanut, mutta sieltä se vaan mielen syövereistä palautui -venäjän kieli. Jatkan päättötyöni eli tutkielman tekoa, tosin aihe on vaan vaihtunut ja liittyy sosiologiaan. Oon kyllä ihan superinnoissani tästä! 

Toki onhan tämä tasapainotteluakin miehen syöpähoitojen ja opiskeluiden sekä kotitöiden yms. välillä, mutta meillä on molemmilla vahva fiilis siitä, että me pärjätään. Ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen olen edes voinut ajatella opiskelemista, ja ensimmäistä kertaa olen ollut motivoitunut opiskelemaan. Ensimmäistä kertaa on ollut energiaa ja luottoa omaan jaksamiseen. Niin paljon on koettu ja kaikesta selvitty, niin miksei tästäkin! 

Aluksi opiskelen näin etänä, ja käyn yliopistolla vain tenttimässä muutaman kerran kuukaudessa. Vuoden päästä, jos kaikki on hyvin, meillä on edessä muutto mun opiskelupaikkakunnalle (välttämätöntä opintojen loppuun saattamiseksi).

Kodin remontti/sisustusprojekti on edelleen vaiheessa, mutta eikös se niin ole, että "hiljaa hyvä tulee" :D

  

Kesä meni taas nopeasti -Meidän piti mennä Helsinkiin minilomalle hääpäivän aikoihin, mutta keuhkokuumeen vuoksi siirrettiin reissua. Syyskuussa vietettiin romanttinen viikonloppu Helsingissä - nautittiin vielä hetken kesäisestä Helsingistä, hyvästä ruoasta, viineistä ja tietenkin toisistamme <3 

Syöpä on tuonut mukanaan paitsi huolta ja murhetta, aivan uuden näkökulman elämään. 

Opettanut arvostamaan jokaista päivää ja tarttumaan hetkeen. 

Kuulostaa kliseeltä, ja sitä se onkin. Niin kauan, kunnes se osuu omalle kohdalle -tieto ja ymmärrys siitä, että elämä on rajallinen. Mun kohdalla myös tieto siitä, että jään yksin. Että menetän Rakkaani aivan liian pian. Juurihan meidän yhteinen matkamme vasta alkoi. On pitänyt hyväksyä sekin, ettei meille koskaan tule lapsia.

Jokainen takapakki on kuin pieni "kuolema" -oma kriisinsä, joka täytyy käsitellä. Ensin ollaan pohjalla, ja sieltä sitten pikku hiljaa taas noustaan. Taistelutahto pitää joka kerran jälkeen "hakea" uudelleen jostain kuilun pohjalta. Ja tähän asti se on aina löytynyt. Ollaan huomattu, että Rakkaus ja halu elää kantaa. Pitkälle. 

Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet monella tapaa "matka". Matka myös omaan itseeni -olen oppinut hyväksymään omat puutteeni ja näkemään itseni toisella tavalla, jota en ole koskaan ennen osannut. Oppinut, että olen hyvä ja kelpaan tällaisena täydellisen epätäydellisenä ihmisenä, ja naisena. Kaunis kurveineni, kaikkineni. Olenhan toki kuullut mieheni suusta päivittäin nämä asiat viimeisen seitsemän vuoden ajan, mutta en aivan täysin koskaan "uskonut", sillä ongelma on ollut nimenomaan oman pääni sisällä. Onneksi mulla on ihana mies, joka edelleen päivittäin kertoo, kuinka kaunis ja rakas hänelle olen <3 

Toki raskastakin on ollut, etenkin miehelleni. Vaikka kulkee rinnalla,kuuntelee, rakastaa,ymmärtää,lohduttaa,on läsnä ja tukena - on kai jokainen sairautensa kanssa eräällä tavalla "yksin" Tavalla, johon ei ole sanoja. 

Mulla on oma ihmemies -rohkein, sisukkain ja periksiantamattomin ihminen, jonka tunnen. Ihminen, joka jaksaa vielä minuakin lohduttaa, "ettei ole menossa mihinkään, että me pysytään aina yhdessä"

Niinpä. Niin me pysytäänkin. 

Ikuisesti sinun.

Tuntuu,että kaikesta huolimatta elämä on juuri nyt jotenkin "paketissa" ja kohdallaan. Pelkistettynä -mä olen Onnellinen. Todella onnellinen just nyt, elämääni tyytyväinen just sellaisena kun se on -ei mitään vähempää, ei enempää.

Mul on "All Good Everything" <3

ISO KIITOS kaikille, jotka olette meidän matkassa kulkeneet <3 <3 

Blogi hiljenee nyt varmasti lopullisesti (en poista blogia, jotta voin tänne palata, jos siltä kuitenkin tuntuu), joten olkoot nämä nyt jäähyväiset. Tuntuu haikealta, sillä tänne on vuodatettu niin paljon henkilökohtaista, iloa, surua ja onnea. Olen saanut tätä kautta myös ystäviä ja tukea silloin kun mieheni sairastui. Olen kiitollinen tästä kaikesta <3 

Ihanaa syksyä ja kaikkea hyvää tulevaan teille kaikille! <3

Muistakaa nauttia, elämä ei ole itsestäänselvyys!

@studiolindell

-K&H

Se on taas täällä.

Edellisestä postauksesta on kulunut viitisen kuukautta ja paljon on taas ehtinyt tapahtua. Hyviä ja huonoja asioita.

Kaiken kaikkiaan meillä menee hyvin :) Kesä on mennyt nopeasti. Ollaan remppailtu ja vähän reissattu. Tosin vain oman kunnan rajojen ulkopuolelle. Heinäkuussa vietettiin ensimmäistä hääpäivää Haikossa ja muisteltiin yhteisiä, kuluneita vuosia, joita kasassa jo kuusi, ihanaa sellaista <3 

Mieheni voi olosuhteisiin nähden edelleen hyvin. Toukokuussa jo käveli kotona rollaattorin kanssa ja pian jo kesäkuussa mentiin ajoittain ilman mitään kävelytukea! Kaikki näytti hyvältä, mutta Heinäkuussa otettiin valitettavasti takapakkia, kun mieheni mursi lonkkaluunsa. Ilman mitään varsinaista syytä ja joutui sairaalaan. Syyksi paljastui lonkkaluussa oleva etäpesäke. Eli - toisin sanoen, syöpä on taas täällä. 

Vuosi siinä meni. Melkein vuosi ilman hoitoja. Ja tässä ollaan. Kaikesta huolesta jälleen sydän syrjällään, mutta ihan positiivisin mielin. Ainakin toistaiseksi. Maanantaina on aika syöpälääkärille, jolloin saadaan uusin tuomio ja tietoa jatkosta. Ainakin sädehoitoja on tulossa lonkan alueelle. Toivotaan, että se riittää. Että syöpä ei ole levinnyt muualle. 

Onneksi lonkan leikkaus meni hyvin ja arvet ovat oikein mallikkaasti parantuneet. Kolmen viikon sairaala -ja kuntoutusjakson jälkeen Muru pääsi takaisin kotiin ja voi oikein hyvin, kuin ei sairas olisikaan. Vain pyörätuoli on palannut kuvioihin, kun jalalle ei saa kahdeksaan viikkoon varata. Vielä syyskuu pitäisi tämän kanssa sinnitellä. 

Ja olihan se pettymys, kun kävely jo sujui ja nyt joutuikin takaisin tuoliin. Jos syöpä on muuten hallinnassa, ei mitään varsinaista hätää ole. Pelottaa taas kuitenkin. Olen yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa. Me ollaan vaan suoritettu - käyty tarvittavissa tutkimuksissa, ja jatkettu taas. ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Koska on pakko. 

Ollaan keskitytty tulevaan, suunniteltu häämatkaa ja puhuttu taas kerran asiat läpi. Ettei Rakkaani ole menossa vielä mihinkään. Periksi ei anneta. Vieläkään. Vaikka pelottaa ihan saatanasti, en anna sen hallita meidän elämää uudelleen.

Mä en palaa kouluun, vaikka niin suunnittelin. Mä ehdin opiskella koska vain, mutta mun mies elää tässä ja nyt. Ensi viikosta, kuukaudesta tai vuodesta en tiedä. Paikka mulla vielä yliopistolla on, mutta tauko jatkuu, poissaolevana opiskelijana.

Meidän hääkuvista tuli ihania, enkä unohda ensimmäistä hääpäiväämme ikinä <3 vuosi sitten pelkäsin, ettei sellaista edes tule. Tuli sittenkin. Kaikki on siis mahdollista, hyvässä ja pahassa.

Hääkuvia en valitettavasti vielä voi julkaista, koska tekijänoikeudet. Kaiken lisäksi ovat vasta koevedoksia, niin julkaisen niitä virallisia kuvia joskus myöhemmin.

Alla kuvia kuluneelta kesältä

Nelli mummolassa <3

Kukkivat omenapuut on kyllä niin kauniita <3

juhannuksena :)

Äidiltä häälahjaksi saadut samppanjalasit <3

Äidin kanssa ravintolassa...

Tulipas niitä kuvia paljon! No ollaanhan me ehditykin kaikenlaista puuhata, mitä nyt kesään kuuluu. Sukuloimista myöden. Kohokohta oli tietenkin ensimmäinen hääpäivä, kuvaus ja lumoava Haikko, joka jätti meihin lähtemättömän vaikutuksen. Syksyllä suunnataaan sinne uudestaan. miniloman viettoon ;)

Voisin tehdä hääkuvauksesta ja ensimmäisestä hääpäivästä erikseen postauksen, kunhan jaksan ja joudan :) joten, enpäs näytäkään teille kuin muutaman sneak peakin.. ;)

Meidän kesä oli kaiken kaikkiaan onnistunut ja aurinkoinen, kaunis suomalainen kesä, huolimatta siitä, miten se päättyi <3

Kyyneleet kiertää, kun kirjoitan tätä, mutta itkeä en aio. En voi. Siihen tilaan, jossa vuosi sitten olin, en aio palata. Vaan vetää rinnan rottingille ja Elää.

   Hyvää alkavaa syksyä, pitäkää kesä mielessä, vaikka viileät tuulet jo puhaltelee <3