Unohtumaton vuosi

2014. Tätä vuotta en unohda koskaan. Tähän vuoteen on mahtunut suuria muutoksia, ihania ja vähemmän ihania sellaisia.

Muistan, kuinka vuosi sitten valoimme mieheni kansa uudenvuoden tinoja. Muistan tutkineeni netistä tinojen varjokuvien ja erilaisten muodostumien merkitystä - meille molemmille kävi niin, että tinan pinnassa oli enemmän sileää kuin rosoista ja jonkun verran mustia täpliä... niiden sanottiin merkitsevän surua ja sairautta. En ole koskaan ollut erityisen taikauskoinen, joten viittasin kintaalla netin sepustuksille ja kohotin maljan uudelle vuodelle.

Vuosihan alkoi hyvissä merkeissä -olimme puhuneet paljon häistä ja vauvasta, minä olin aloittamassa kandivuoteni yliopistossa, remonttisuunnitelmatkin kytivät jo takaraivossa. Sitten minä perustin blogin. Vauvakuumehoureissani olin ahminut loppuvuoden aikana jo useita kymmeniä odotus -ja lifestyleblogeja, joten päätin uskaltaa. Ensimmäinen postaus on päivätty 11.01.14. (Blogi täyttää kohta vuoden!)
Sen postauksen lopusta nappasin pätkän:"Katsotaan mitä tästä nyt syntyy, mutta tarkoituksena on siis kirjoittaa niitä näitä, kaikkea mitä elämässäni nyt tapahtuu; iloa, surua, onnea, haaveilua, onnistumisia ja epäonnea, sisustamista, ruokaa ja rakkautta- sitä tavallista ja mitä ikinä mieleen juolahtaa :)"

Niinpä niin. En vielä silloin uskaltanut arvata, miten suuria asioita tässä blogissa tulisin käsittelemään. Kaikkea syntymän ja kuoleman (tai lähinnä sen pelon) väliltä.

En myöskään uskonut, että blogin kautta saisin muutaman ystävän. Niin, puhun ystävistä, vaikkein heitä koskaan ole tavannutkaan <3 Ystäviä, joilta sain vertaistukea raskautumisyrityksiin, lohtua kauniista sanoista mieheni sairauden aikana, Kiitos ihanat, tiedätte kyllä, keitä tarkoitan <3

Alkuvuodesta me myös alettiin virallisesti yrittämään lasta ja häät päätettiin sittenkin pitää jo kuluvana vuonna tai viimeistään sitä seuraavana. Jo silloin tuntui, että meidän ei kannata enää odottaa. Se tuntui oikealta.

Alkukevät meni vauvakuumeillen, remppaa alotellen, kotoillessa ja koulussa, kahden kaupungin välissä. Opiskelumotivaatio ei tosin ollut huipussaan.

Kevään edetessä myös tulevan kesän suunnitelmat selkiytyivät ja suurin haaveemme vihdoin toteutuisi -ME MENISIMME NAIMISIIN!  Alkuvuodesta en vielä tiennyt, että tämä olisi viimeinen kevääni neitinä, avovaimona, että seuraavana jouluna ulko-ovessa olisi vihdoin yhteinen sukunimi, että minusta tulisi "rouvasihminen" että meidän suhteestamme tulisi virallinen, että kaikki tietäisivät, minkä onnen me olemme toisistamme löytäneet <3

Voi jopa olla, että koko alkuvuoden katsoin maailmaa vähän liiankin sinisilmin.

Kukapa olisi tiennyt, että kesä ja syksy toisivat tullessaan myös sen elämän varjopuolen. Puolen, josta minullakin on elämäni varrelta kokemuksia, mutta jota en kaivannut yhtään. Loppu vuosi oli aika lailla täynnä pelkoa, ahdistusta, surua ja huolta, mutta myös ennen kaikkea suurta Rakkautta ja kiitollisuutta. Olen ollut useaan otteeseen kiitollinen ihan sellaisistakin asioista, kuten lääketieteen kehityksestä. Syövän hoitomenetelmien kehityksestä ja asiantuntevista sekä mukavista syöpälääkäreistä, jotka miestäni ovat hoitaneet. Olen ollut kiitollinen ymmärryksestä ja kaikesta avusta, jonka olemme saaneet.

Mieheni syöpä ja liikuntakyvyn menettäminen on ollut rankkaa. Ihan helvetin rankkaa. Uskallan sen myöntää. Eikä sitä heti edes meinannut uskoa. Miten ja miksi? menetänkö minä Rakkaani? Joudunko luopumaan hänestä, jota ilman tuntuu, etten voi hengittää? 

Alku meni ihan sumussa, enkä kaikkea edes muista. Vahvimmat muistikuvat alkavat siitä, kun mieheni siirrettiin kuntoutuskeskukseen. Muistan ensimmäisen vierailuni siellä - emme olleet nähneet lähes kahteen viikkoon, olimme juuri saaneet tietää syövästä. Olin itkenyt päivittäin, kasvoni olivat turvoksissa. Hävetti mennä miehen luokse sen näköisenä. Pelotti. Pelotti kohdata rakas ihminen, joka oli juuri saanut kuulla,ettei kävele enää koskaan. 

Menin sisään. Mies makasi sängyssä. Ei pystynyt istumaan ilman tukea. Jalat eivät liikkuneet milliäkään. Ensimmäiseen 10 minuuttiin emme puhuneet mitään. Itkimme. Hoitajat tulivat sisään ja pyysivät minua poistumaan. 

Istuin käytävällä, minut kutsuttiin takaisin ja hymyiltiin vaikeasti. Menin mieheni viereen. Suukotin häntä. Mies itki. Sanoin: "Rakastan sinua. Kyllä ME selvitään." Mies pudisti päätään ja kysyi, että olenko varma, että haluan jatkaa hänen rinnallaan, vieläkö hän kelpaisi minulle, kun eihän hänestä enää mihinkään jalattomana ole? Muistan tarkalleen, mitä vastasin: "Tottakai haluan! enemmän kuin mitään muuta, minä rakastan sinua, jaloilla tai ilman nyt ja aina. Tästä ei enää puhuta. Mua ei haittaa, vaikket koskaan kävelisi, jos vaan syövästä selvitään. Mielummin otan sinut pyörätuolissa kuin arkussa." Mies nyökkäsi, ja pyysi vierelleen. 

Ja silloin mä päätin, että me taistellaan. Laitetaan syövälle hanttiin. Mä en lepäisi, ennekuin kaikki olisi sen eteen tehty.  Mies tietenkin kävi oman itsensä kanssa läpi sellaista , jota minä en voi ymmärtää, koska olen itse terve. Vakava sairaus on ennen kaikkea henkilökohtainen kriisi itse sairaalle. Ja siksi minä päätin jaksaa. Olla tukena, kuunnella ja ymmärtää, vaikka pelko ja huoli kuinka ahdistaisi. Jos me molemmat olisimme vaipuneet epätoivoon, mistään ei olisi tullut mitään,.

Mutta se mitä tapahtui kuntoutuskeskuksen oven suljettuani. Joskus itkin ja huusin suoraa huutoa autossa. Valvoin öitä ja itkin .Itkin, koska minuun ei ole koskaan sattunut niin paljon lähteä Rakkaani luota, itkin koska saatoin aistia mieheni pahan olon, mutten voinut ottaa sitä pois. Kuunnella ja lohduttaa, olla vain läsnä, vierellä ja pitää kädestä, toistella, että me selvitään, koska minä rakastan sinua. Kyllä me yhdessä jaksetaan ihan mitä vain.  Vaikka enhän voinut olla varma. Mutta halusin uskoa.

Ja nyt mä voin sanoa, että me tehtiin se. Olen niin ylpeä urheasta miehestäni, joka on jaksanut olla kaikesta huolimatta iloinen, energinen, reipas ja tukena myös minulle niinä päivinä, kun pelko ja ahdistus olivat ainoita ajatuksia. Jaksanut huolehtia myös minusta. Tarjonnut olkapäätä minulle, noussut siitä alkukesän suosta ja päättänyt taistella, itsensä ja minun vuokseni. 

Olen samalla ylpeä myös itsestäni, vaikken ole varma, saisinko olla?  kun enhän minä se sairas meistä ole. Olen kuitenkin käynyt läpi jotain, mikä olisi voinut päättyä ihan toisin. Ja olen ollut mukana mahdollistamassa mieheni kuntoutumista. Olen vielä hengissä kaiken sen univelan jälkeen. Olen ollut taas kerran loppuun palamisen partaalla, mutta tällä kertaa olen oppinut siitä jotain. Tää Syöpä on opettanut minulle sekä meille molemmille paljon. Olemme oppineet tänä vuonna toisistamme enemmän kuin koskaan. Ja nähneet toisemme monessa eri valossa. Olemme (ja erit. mieheni) on uskaltanut olla edessäni heikko ja haavoittuvainen. Rikki. Olemme huomanneet, että toinen on ja pysyy, vaikka kaikki muu muuttuisi. 

Ja vaikka kaiken tämän jo ennestään toisistamme tiesimme, nyt sitä vasta toden teolla koeteltiin. Huomattiin, että Rakkaus todella on se kaikista suurin ja vahvin. Ja, että jos se on aitoa, se todella kestää mitä vain.

Tämän vuoden aikana koeteltiin myös ystävyyttä ja ystävyyssuhteita. Sain ja saimme huomata, että ne, joita ystäviksemme luulimme, eivät tiukan paikan tullen vierellä halunneetkaan olla. 

"Mistä tunnet sä ystävän

Onko oikea sulle hän

Ajat ankeimmat selvittää

Kuka viereesi jää

Kun on sinulla vaikeaa

Ja kun tarvitset auttajaa

Silloin ystävyys punnitaan

Menee muut menojaan

Siitä tunnet sä ystävän

Kun on vierelläs vielä hän

myös tuttavat luonas ois

Hävinneet on huolet pian pois" 

-Ystävän laulu

Toiset hävisivät kokonaan, toiset soittivat vain uteliaisuuttaan, kysyäkseen, vieläkö mieheni on elossa... Pari kysyi jopa minulta, miten minä jaksan ja tarvitsenko mahdollisesti apua vaikka pihatöissä yms. mutta vain harvat ja valitut. Kymmenestä hyvästä ystävästä, on jäljellä kolme.

Mutta ei kuulunut apua ei. Siksipä olenkin niin ylpeä meistä molemmista, että olemme selvinneet kaikesta kaksin, yhdessä. 

Mun on pitänyt oppia hölläämään otetta, olemaan stressaamatta pikkujutuista, kuten koirankarvoista sohvalla, liian pitkästä nurmikosta ja tiskeistä altaassa. Ja mä olen oppinut.

Olen aina osannut iloita pienistä asioista elämässä, kuten lintujen laulusta, kiireettömyydestä, koirani hupsuttelusta, kullan kanssa hempeilystä kesken kotitöiden, auringonlaskuista, pakkasen punoittamista poskista ja erityisesti hetkistä rakkaani kainalossa, yhteisistä aamiaisista, valmiiksi katetusta pöydästä tai murun tekemästä perunalaatikosta. Nykyään arvostan ja nautin niistä vieläkin enemmän :) Jokaikinen hetki on tänä vuonna on ollut arvokas.

Olen oppinut nauttimaan elämästä tässä ja nyt. Olen oppinut, ettei mikään tässä maailmassa ole täydellistä, en minäkään. Eikä minun ole pakko sitä tavoitella, koska sillä välin jotain tärkeää voi jäädä näkemättä ja kokematta.

Itsetuntoni on parempi. Ennen epäilin kultani sanoja, kun hän kehui minua kauniiksi. En enää, ainakaan niin usein. Tiedän, ettei mieheni sellaisesta valehtelisi, mutta mun on vaan niin vaikea välillä uskoa... ehkä mä vaan koitan sanoa, että mä olen entistä enemmän sinut itseni kanssa. Mulla on sellainen tyyni olo ja olen myös jollain kummallisella tavalla enemmin tyytyväinen itseeni kuin ennen.

Me olemme vahvempia. Vahvempia yhdessä, pariskuntana ja yksilöinä. Tai ainakin näin minusta tuntuu.

Tämä vuosi on opettanut siis paljon.

Olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jonka Rakkaani kanssa saamme jakaa, jokaisestä yhteisestä hetkestä ja retkestä. Kaikesta huolimatta olen kiitollinen siitä, että asiat menivät, kuten menivät. Olemme onnekkaita, että tämä vuosi päättyy meidän kohdallamme näin, sillä asiat olisivat voineet olla paljon huonomminkin.
Toivotaan, että ensi vuosi tuo tullessaan ennen kaikkea terveyttä. Toivotaan, että syöpä ei tule enää koskaan takaisin.

Tämä vuosi on ollut vastoinkäymisistä huolimatta Rakkauden täyteinen ja Onnellinen <3

    Onnellista ja Parempaa  Uutta Vuotta 2015!