Väsymystä, ärtymystä ja valoa

Väsyttää. Ihan hemmetin paljon. Multa loppuu kohta energia ihan tyystin. En oo saanu edelleenkään nukuttua, viime yönä, vai sanoisko aamuyönä, unta tuli yhteensä kolme ja puoli tuntia... pää on ku lyijyä, ja vaikka iltaisin nukuttaa, en vaan pysty nukkumaan.
Koko ajan olen "hälytysvalmiudessa" jos miehelle vaikka sattuu jotain yön aikana. Vilkuilen puhelinta vartin välein ja mietin, onkohan kaikki varmasti hyvin..  vaikka mieheni vointi on tällä hetkellä todella hyvä, jos näin voi sanoa, eikä hänellä ole siis sillä tavalla mitään akuuttia hätää - olo tuntuu olevan jalkojen toimimattomuus poislukien ns. "normaali" vaikkakin väsynyt ja masentunut tästä kaikesta...
Ensi viikolla aloitetaan sytostaatit. Mua pelottaa, että hänen vointinsa huononee kovin tuosta tulevasta hoidosta, vaikka hyväkuntoisena niistä nopeammin toipuukin.

Eilen saatiin kuitenkin lohduttavia uutisia: syöpä ei siis ainakaan tällä hetkellä ole levinnyt, ja se on reagoinut hyvin sädehoitoon. Lääkärin mukaan voi olla, että muutaman kuukauden kuluttua, syöpä on tiessään, jos  hyvin käy. Jalkojen palautumisesta sen sijaan ei ole mitään takuita.

Ensi viikolla alan täyttelemään lomakkeita, jotta saadaan asiat etenemään, remontti alulle, ja mies kotiin mahdollisimman pian. Viime viikon perjantaina kävin vanhempieni kanssa tyhjentämässä mun asunnon Joensuussa, ja olen nyt sitten virallisesti muuttanut pois Joensuusta ja päättänyt opintoni. Ainakin vuodeksi eteenpäin.

Onneksi mun vanhemmat ja sisko ovat olleet mun tukena. En tiedä, miten pärjäisin, jos heitä ei olisi <3 käytiin äidin kanssa saunomassa viime lauantaina Saimaan rannalla. Sain hetkeksi nollattua omaa päätä ja ainakin hetken nauttia kesästä, ennekuin karu totuus iskee päin naamaa tyhjään kotiin palatessa..

Tälläkin hetkellä mulla on kauhea ikävä rakasta miestäni <3 Jos nyt saisin valita paikan, missä olisin, olisin mieheni turvallisessa kainalossa nukkumassa. Vahinko, että emme voi vielä asua saman katon alla. Molemmilla on kauhea ikävä, ja kun menen kuntoutuskeskukseen vierailulle, aina on joku oven välissä kyttäämässä. Lähellä oleminen on ilmeisesti kiellettyä, kun suutelemista ja halaamista katsotaan "pahalla" vaikka rakkaudenosoitukset ovat edelleen molemmille elintärkeitä. Emme halua kadottaa sitä, mitä välillämme oli ennen sairastumista.

syöpä.

Miehelläni todettiin se, mitä eniten molemmat pelkäsimme. Syöpä.
Tarkkaa diagnoosia ei vielä ole, ja sitä ei välttämättä ehkä koskaan tulekaan. Tämä kyseinen syöpäkasvain painaa hermoja, ja siksi mieheni jalat ovat halvaustilassa. On hyvin epätodennäköistä, että hän vielä joskus kävelisi. Hyvä uutinen on kuitenkin se, että kasvainta pienennetään sädehoidolla, eikä syöpä ole levinnyt.
Täytyy sanoa, että on ollut ihan helvetin rankkaa. Vaikka olen elämässäni kokenut paljon vastoinkäymisiä, mikään ei ole ollut niin vaikeaa kuin tämä tilanne. Kun ei tiedä itsekään mitä pitäisi tuntea ja ajatella. Miehelleni en tietenkään voi omista peloistani puhua, kun hänelle tilanne on kaikista vaikein, ja vaatii paljon aikaa sekä kärsivällisyyttä, jotta hän pystyy tilanteen hyväksymään. Tällä hetkellä pelko, huoli, suru ja toiveikkuus vuorottelevat. Kävin eilen hänen luonaan sairaalassa. Itkettiin ja naurettiin, puhuttiin kotiin tulosta ja tulevaisuudesta. Minä lupasin tietenkin järjestää kaiken, jotta rakkaani pääsee kotiin kanssani. Pyörätuolilla ei meidän kotona oikein pääse liikkumaan, joten meillä on edessä muutto, ainakin väliaikaisesti toiseen kotiin.
En vain tiedä, miten jaksan tämän kaiken yksin.

Blogihiljaisuus siis jatkuu. Mieheni on tällä hetkellä Töölön sairaalassa tutkittavana. Selkänikamien välistä löytyikin kasvain. Nyt odotellaan koepalan tuloksia. Tällä hetkellä olen vanhempieni luona, sillä yksin oleminen on todella raastavaa. Tulevaisuus on edelleen hyvin epävarma. Lähden itsekin helsinkiin, jos mieheni jää sinne hoidettavaksi. Palaan blogin pariin, kunhan jaksan taas kirjoittaa. Pelko on tällä hetkellä päällimmäisin tunne, enkä ole moneen yöhön nukkunut ollenkaan, joten tekstikin on sen mukaista, pahoittelen.

Muistakaa kertoa rakkaillenne joka päivä, kuinka paljon välitätte. Koskaan ei tiedä, milloin yhteinen aikanne päättyy.

Pahimmat itkut on jo itketty

En varmasti koskaan ole itkenyt niin paljon kuin viimeisen kahden viikon aikana, kun

viime ajat on ollu melkoista tunteiden vuoristorataa -iloa ja innostusta häistä, pelkoa entisen menettämisestä, epävarmuutta tulevasta, surua tapahtuneesta, huolta rakkaan terveydestä, mutta ennen kaikkea suurta rakkautta. Ei sitä voi edes sanoin kuvata. Nyt viimeistään tajuaa, kuinka meidän on tarkoitus olla yhdessä, kuinka pohjattoman paljon ihanaa miestäni rakastan. Kuinka kaikki muu on tällä hetkellä merkityksetöntä. Mun paikka on nyt ja tässä, rakkaani vieressä, tukena ja turvana. Mun pitää olla vahva, vaikka kyyneleet silmissä kiiltävätkin auttaessani toista päivittäisissä toimissa. Ennen niin vahva mies onkin yhtäkkiä heikko ja voimaton, se tuntuu pahalta. Tuntuu pahalta nähdä toisen silmissä kiehuva vesi, kun kysyn, onko kaikki varmasti hyvin? Eihän tosi mies koskaan itke, eikä tarvitse apua...

Kauheinta oli yhtenä iltana kuulla rakkaansa suusta kysymys; "Vieläkö mä kelpaan sulle, jos en vaikka koskaan enää kävele?" Ihan hirveetä, että toinen voi edes ajatella tuollaista. Tottakai kelpaa! ja yhtään iltaa ei olla menty nukkumaan, ettei sanoittais niitä kolmea kauneinta sanaa, etten kertoisi hänelle, kuinka en koskaan häntä hylkää, ja kuinka me vielä kävellään yhdessä meren rantaan auringonlaskua katsomaan. Niin me tehdään, käveli hän tai ei.

Mä olen päättänyt etten anna periksi. Heinäkuussa mä puen ylleni kauniin puvun ja kuljen alttarille mieheni kanssa. Lupaan, että olen tässä vierellä vielä ikuisuuden, myötä -ja vastoinkäymisissä. En mitään muuta halua tässä maailmassa niin paljon.

Jos rakkaudella voisi parantaa, mieheni juoksisi jo maratoonin.

Epävarmaa

No me sitten käytiin siellä lääkärissä, ja ihan oikeassa oltiin- se lonkan nivel siis oli koko tämän ajan ollut pois paikoiltaan ja aiheutti selkä -ja jalkavaivat. Fysiatri laittoi nivelen takaisin paikoilleen, ja määräsi lisää sairaslomaa sekä kipulääkkeitä. Sanoi, että ei ole aikoihin nähnyt yhtä pahaa tapausta... ja yli kuukauden kestäneestä paikoillaan olosta ovat kärsineet tietenkin lihakset, jotka ovat päässeet heikkenemään.Lääkärin mukaan vie jonkun aikaa toipua yli kuukauden väärästä asennosta, kun lihastenkin täytyy taas totutella eri asentoon.  Vielä ei mies oikein kävele, mutta lääkäri oli ihan luottavaisin mielin, ja sanoi lihasvoimien palautuvan treenaamalla ajan kanssa eli fysioterapiaa vaan.
Vähän kyllä huolettaa, että eihän siellä lannerangassa vaan ole mitään muuta vikaa... jos ei viikossa ala tilanne paranemaan, niin sitten takaisin lääkärin pakeille... :(

Ei sitä näköjään voi koskaan tietää, että mitä seuraava päivä tuo tullessaan. Yhtäkkiä voi aktiivinen ja terve ihminen istua pyörätuolissa, eikä oikein itsekään ymmärrä, että miten tässä näin kävi? Olisi vaan pitänyt patistaa aikaisemmin lääkäriin, jotta tilanne ei olisi päässyt näin pahaksi, mies kun on todella huono menemään lääkäriin, ja varmaan menisi sinne vasta "pää kainalossa".
Täytyy myöntää, että viimeiset pari viikkoa eivät ole olleet helpoimmasta päästä, ei fyysisesti, eikä varsinkaan henkisesti, kummallekaan. Tulevaa ollaan pohdittu ja mietitty, että mites tästä eteenpäin, jos tila pahimmassa tapauksessa olisi pysyvä. Se ajatus suorastaan kuristaa kurkkua. On niin paljon suunnitelmia ja yhteisiä unelmia. Koskaan ei kannattaisi suunnitella mitään, kun mikään ei koskaan mene, niin kuin suunnittelee tai haaveilee. Häitä ei uskalla vielä edes ajatella, vaikka tässä kuussa pitäisi jo päättää lopullinen juhlapaikka ja tilata puku.

Täytyy yrittää pitää lippu korkealla, vaikka pelko jäystää molempien mieliä. Toivottavasti me vielä häävalssi tanssitaan...

Vappu oli ja meni, murheet eivät

Joo, meidän vappu sujui huonoissa ja kurjissa fiiliksissä- miehen selkäongelmat ovat nyt vaihtuneet jalkoihin. Käytiin tuossa ennen vappua pyörimässä päivystyksessä about seitsemän tuntia, kun toisella eivät jalat tahtoneet kunnolla kantaa. Noh, siitä huvista jäi käteen vain kyynärsauvat ja resepti entistä vahvemmille kipulääkkeille. Nyt ollaan sitten kotona joten kuten niiden kanssa pärjätty, eikä tilanne on yhtään parantunut, päinvastoin :(
Olen googlettanut kaiken mahdollisen ja ehkä löytänytkin selityksen tähän "jalattomuuteen" (lantiossa sijaitsevan pienen nivelen sijoiltaan meno sopii oirekuvaan hyvin. Mies oli itse ihan sitä mieltä, että siinä se syy voikin olla.. tosin sairaalassa ei siitä kukaan mitään edes maininnut, mutta ei olisi eka kerta, että joko diagnoosia ei saa tai sitten se on väärä. varsinkin tässä tapauksessa, sillä tämä samaisen spesialistin mukaan suurin osa röntgenlääkäreistä ei tätä niveljuttua mitenkään noteeraa, koska se ei kuvissa näy..) ja niinpä me varattiin miehelle aika tälle yksityiselle fysiatrian erikoislääkärille, jonne tulevana maanantaina sitten mennään.
Kyllä harmittaa. Toivottavasti ei ole mitään vakavaa, häätkin edessä ja... niin.
Olen itkeä tihrustellut, kun tuleva suoraan sanoen pelottaa. Mitä, jos mieheni ei enää kävele...
Lääkärissä otettiin lonkista ja lantion seudusta röntgenkuvat, mutta mitään hälyttävää siellä ei ollut. Verikokeissa kaikki tulehdusarvoja myöten normaalit, sydänfilmi normaali, jaloissa ja muualla kropassa tunto -ja lihasvoimat tallella. Myös koordinaatio lääkärin testien mukaan kunnossa eli mistään halvauksesta tai aivoverenkiertohäiriöstä tai tulpasta ei siis ole kysymys. Kipuja ei ole selässä, eikä jaloissa. Ne eivät vain kunnolla kanna. Mutta jossainhan se vika on.
Eiköhän tästä sairaalareissu ensi viikolla tule...