En varmasti koskaan ole itkenyt niin paljon kuin viimeisen kahden viikon aikana, kun
viime ajat on ollu melkoista tunteiden vuoristorataa -iloa ja innostusta häistä, pelkoa entisen menettämisestä, epävarmuutta tulevasta, surua tapahtuneesta, huolta rakkaan terveydestä, mutta ennen kaikkea suurta rakkautta. Ei sitä voi edes sanoin kuvata. Nyt viimeistään tajuaa, kuinka meidän on tarkoitus olla yhdessä, kuinka pohjattoman paljon ihanaa miestäni rakastan. Kuinka kaikki muu on tällä hetkellä merkityksetöntä. Mun paikka on nyt ja tässä, rakkaani vieressä, tukena ja turvana. Mun pitää olla vahva, vaikka kyyneleet silmissä kiiltävätkin auttaessani toista päivittäisissä toimissa. Ennen niin vahva mies onkin yhtäkkiä heikko ja voimaton, se tuntuu pahalta. Tuntuu pahalta nähdä toisen silmissä kiehuva vesi, kun kysyn, onko kaikki varmasti hyvin? Eihän tosi mies koskaan itke, eikä tarvitse apua...
Kauheinta oli yhtenä iltana kuulla rakkaansa suusta kysymys; "Vieläkö mä kelpaan sulle, jos en vaikka koskaan enää kävele?" Ihan hirveetä, että toinen voi edes ajatella tuollaista. Tottakai kelpaa! ja yhtään iltaa ei olla menty nukkumaan, ettei sanoittais niitä kolmea kauneinta sanaa, etten kertoisi hänelle, kuinka en koskaan häntä hylkää, ja kuinka me vielä kävellään yhdessä meren rantaan auringonlaskua katsomaan. Niin me tehdään, käveli hän tai ei.
Mä olen päättänyt etten anna periksi. Heinäkuussa mä puen ylleni kauniin puvun ja kuljen alttarille mieheni kanssa. Lupaan, että olen tässä vierellä vielä ikuisuuden, myötä -ja vastoinkäymisissä. En mitään muuta halua tässä maailmassa niin paljon.
Jos rakkaudella voisi parantaa, mieheni juoksisi jo maratoonin.
Niisk, :') mie täällä kyyneleen vuodatin. Tosirakkautta ei voita mikään <3
VastaaPoista<3 <3 <3
VastaaPoista