Vauvahaaveet vaihtuivat taisteluun elämästä

Kerrankin niin, etten itsekään tiedä, mitä aioin kirjoittaa. Otsikon kirjoitettuani sen oikeastaan tajusin - kaikki on muuttunut. 
Nyt painitaan elämän ja kuoleman kanssa, halusimme tai emme. Sitä on omalla kohdalla todella vaikea hyväksyä ja ymmärtää. Mun on niin vaikea tajuta, että me ollaan oikeasti tällaisessa tilanteessa. Tämän piti olla vaan unta. Tapahtua vain muille. Piti mennä naimisiin, valmistua yliopistosta, remontoida taloa, perustaa perhe... olla onnellinen.
Ei tällaista voi kukaan edes omalle kohdalle kuvitella. En voi sanoin kuvata sitä kaikkea, mitä tunnen. Kun en tiedä, mitä pitäisi tehdä  -varautua siihen pahimpaan? en ole vihkikirkkoakaan vielä pystynyt perumaan.naimisiin me kuitenkin halutaan vielä mennä...
Minkä takia me viivyteltiin? miksei menty naimisiin jo muutama vuosi sitten? hankittu lapsia? tunnen syyllisyyttä jokaisesta riidasta, joka joskus käytiin. Turhaa, niin turhaa! Yhteisen ajan tuhlausta. sekin aika olisi voitu käyttää olemalla onnellinen juuri siinä hetkessä, käydä kävelyllä yhdessä, kulkea käsi kädessä, paistaa yhdessä lettuja, käpertyä sylikkäin sohvalle telkkaria tuijottamaan... Pelkään, että kohta on jo myöhäistä, etten saa enää rakasta miestäni kotiin. koskaan. Joka kerta, kun vilkutan hyvästiksi, itken. Onneksi sitä rakkautta on. ja paljon. millään muulla ei ole enää merkitystä. ei sillä, mitä puen päälleni, kunhan puen. ei sillä mitä syön, kunhan syön. tai sillä miltä näytän. ihan sama. Mutta kun menen mieheni luo sairaalaan, laittaudun kuten ennekin. jotta hän ei näkisi, että olen väsynyt, peloissani. että olen taas itkenyt. 
Kyllähän meillä ihaniakin hetkiä on. muistellaan menneitä. puhutaan tulevaisuudesta. hääpuvustani, jonka mieheni haluaisi olevan lyhyt. jotta kuulema sääret pääsisivät oikeuksiinsa. jotta helmat eivät jäisi pyörätuolin jalkoihin. ja sitten mä hymyilen. hymyilen, vaikka päässäni pyörii ajatus siitä, että mitä, jos emme ehdi sinne asti? 

Mitä tänne juuri nyt sitten kuuluu? 
Tänään piti vähän siivoilla kotona,  kun huomenna meille tulee mieheni kunto-ohjaaja kartoittamaan kodin muutostyötarpeen. Nurmikkoa en saanut vielä ajetuksi, ja koko puutarha rehottaa, enkä ainuttakaan kukkaa ole pihalle hankkinut. jospa vielä tänä kesänä, kunhan oma olo tästä vähän virkistyy... Parista asunnosta olen myös kysellyt, mutta en ole vielä vastauksia saanut, toivottavasti meille löytyy väliaikainen koti vielä tämän kuun aikana.
Tällä hetkellä odotan, että pyykkikone pysähtyy ja vien lakanat ulos kuivumaan. Johan se on sitten päivä iltateetä vailla. Sitten vielä soitto miehelle ja nukkumaan, jos tänään vaikka saisi helpommin unesta kiinni :)