Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä yli neljä vuotta, joista kaksi vuotta kihloissa. Pariskuntana olemme kokeneet paljon ja takana on myös vaikeita aikoja. Paljon on myös riidelty, mutta koko ajan on sitäkin enemmän rakastettu. Suhdettamme on erityisesti rasittanut minun itsetunto-ongelmani, jotka juontavat juurensa omasta lapsuudestani. Koko ongelman "laajuus" alkoi paljastua minulle vasta parisuhteen aloitettuani ja olen joutunut pohtimaan paljon omaa menneisyyttäni. Nyt olen niitä asioita itsessäni työstänyt rakkaan mieheni tuella. Onneksi parisuhteemme on tämän kestänyt ja mieheni jaksanut olla rinnallani. Myös loppuunpalamiseni lukion päättyessä on luonut oman varjonsa ja jättänyt jälkensä. Tämän takia kadun, että aloitin yliopisto-opinnot pitämättä välivuotta. En tavallaan ehtinyt "palautua" missään vaiheessa ja nyt se on alkanut kostautua. Samalla myös ajatukset omasta elämästä ja siitä, mikä elämässä on oikeasti tärkeää, on muuttunut. Ennen minulle oli tärkeintä opinnoissa menestyminen ja arvosanat, mikään 10 alle ei kelvannut minulle. Olin perfektionisti ISOLLA P:llä jokaisella elämän alueella.
Uupuminen kuitenkin pakotti jollain tavalla pysähtymään ja katsomaan ympärilleni.
Olen nyt huomannut, että elämällä todella on muutakin tarjottavaa.
Tällä hetkellä olen onnellinen ja parisuhteemme voi hyvin, samoin kadoksissa ollut itsetuntoni. Häiden kanssa emme ole kiirehtineet, vaikka tuntuukin, että olemme siihen jo valmiita olleetkin. Alunperin olimme ajatelleet odottaa opintojeni päättymiseen, mutta luulen, ettemme jaksa, emmekä halua niin kauan odotella... :)
Itse olin aina ennen ajatellut, etten halua koskaan lapsia, etten niistä oikeastaan edes pidä. Omia sisaruksia minulla on kolme, joten ajattelin, että olin kaiken jo sillä saralla nähnyt. Ei kuitenkaan. Nyt kun " sen oikean" olen tavannut, olen varma, että haluan lapsen juuri hänen kanssaan. Mieheni on minua jonkin verran vanhempi, eikä hänelläkkään ole lapsia ennestään. Olemme puhuneet asiasta paljon ja molemmat olemme varmoja siitä, että yhteisen lapsen haluamme. Tämänkin oli tarkoitus odottaa sinne opintojen päättymiseen, mutta nyt näyttää siltä, että pikkuinen halutaan jo aikaisemmin ja olimme ajatelleet, että kunhan saan ensimmäisen tutkintoni päätökseen vuoden sisällä, niin sitten vauva saa tulla. Raskaus olisi kyllä molempien mielestä toivottu, vaikka vauva ilmoittaisi tulostaan jo ennen sitä... :)
Nyt tässä on jo puolisen vuotta vauvakuumeiltu. Vaunuja on katseltu, pieniä lastenvaatteita hypistelty ja lastenhuoneen remonttia suunniteltu sekä muutenkin "pesää rakennettu". Kahdesti vuoden sisällä olen jo luullut olevani raskaana, joten ajatukseen vauvasta on jo totuttu useampaan kertaan :) Ensimmäisen kerran tein raskaustestin viime keväänä, sillä oireet olivat juuri kuten alkuraskaudessa, samoin toisella kerralla viime kesänä. Lääkäri kuitenkin molemmilla kerroilla varmistanut negan, ja kummallakin kerralla oltiin molemmat vähän pettyneitä, kun ei siellä vauvaa sitten ollutkaan....
Selkeältähän tämän pitäisi vaikuttaa. Antaa lapsen siis tulla. Mutta kun mielessä pyörii ajatus siitä, että aika ei ole oikea lapsentekoon opintoja ajatellen.. Olisiko parasta unohtaa koko juttu ja odottaa? Onko oikein haluta lasta juuri nyt? varmaan kuulostaa jotenkin oudolta, mutta näitä kysymyksiä minä nyt kuitenkin mietin, ja sitten taas kuumeillaan vähän lisää...
Muita samassa tilanteessa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti